torstai 19. lokakuuta 2017

Toinen

Sade kehtoa keinuttaa, antaa lapsen nukahtaa. 
Yksin kylmään sateeseen, pylväshaavan katveeseen. 
Pimeä syliinsä ottaa, tämän lapsen, joka kantaa, 
harteillansa suurta voimaa, kuoleman karheaa viittaa.

Sitä odottaa kuukausia ja toivoo, että muuttuisi. Pääsisi irti siitä kaikesta paskasta, millä elämä on sivaltanut kerran, jos toisenkin. Arpia on, ne arviksi jää. Sitä kokee kaipuuta, haluaisi uskoa ja toivoa, rakastaa. Sitä vain odottaa, että huomenna kaikki olisi toisin ja odotus palkittaisiin. Pitkän rämeikön jälkeen löytyisi suora pehmeä pururata, jota kestäisi kävellä verisillä kantapäillä. Niillä kantapäillä, joiden kautta on tullut opittua yhtä sun toista ja toisaalta taas toistettua samat virheet aivan liian monta kertaa.

Viimeisin virhe on juuri tapahtunut. En halunnut satuttaa, en rikkoa mitään. Miten voisin, olinhan äiti? Olinko? Vai vain pelkkä varjo sellaisesta? Liikaa kysymyksiä, en enää jaksa. Ei ole vastauksia, eikä enää vastauksiin kysymyksiä. Kävelen vain pois. Niin kauas pois kuin jalkani kantavat. Kuulen edelleen itkun. Ehkä se on omani. Ehkä se on tuuli tai sade. Kaadun vatsalleni, painan pääni märkään ruohikkoon. Haistan elämän. Ironista.

Vedän syvään henkeä, se korisee, mutta en tunne mitään. Tiedän se on tässä. Päätepysäkki. Se pysäkki, josta kukaan ei enää pelasta. En edes haluaisi. Ei minulla olisi siihen oikeutta. Ei enää.

En halunnut menettää,
en ketään enää myrkyttää. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti