lauantai 28. lokakuuta 2017

Neljäs

Joskus sitä miettii, millaisessa mielenhäiriössä on edellisessä elämässään päättänyt ruksia haluavansa olla seuraavaksi ihminen ja vielä nainen. Tai tänä päivänä "henkilö". Yritetäänpäs palata siihen ruksimistilanteeseen. 

[ ] ihminen
  • mies
  • nainen
  • joku muu, mikä?
[ ] puu
  • mitä näitä nyt on?
...
[ ] kissa
  •  mau

Miksi ei kissa? Stereotypioidaan kissa. Olisin laiska ja hyppisin seinille juuri silloin, kun tahdon. Tämä mahdollistaisi vaikka mitä. Olettaen omistajani olevan kyykytettävä. Enhän haluaisi tulla lukituksi vain johonkin tiettyyn huoneeseen, saati ulos. Olisin siis talon kingi. Kuvittelisin olevani isompi, komeampi ja viisaampi kuin mitä oikeasti olenkaan. Parasta tässä olisi se, että vakuuttaisin myös omistajalleni olevani sellainen. Itseäni ei niinkään edes kiinnostaisi. 

Minua kiinnostaisi ruoka, lämpö, ruoka, asunnon parhain tuoli ja sänky, ruoka, rapsutukset, ruoka, uudelleensisustus, ruoka ja herkut. Ai niin, eikä sovi unohtaa ruokaa. Pullistuminen ei haittaisi yhtään. Ihmiset tuppaavat pitämään sitä herttaisena. 

Voisin availla ääntäni ja laulaa vaikka keskellä yötä ja ihminen luultavasti pitäisi sitä normaalina. Ja mitä olen aina halunnut tehdä, kun joku kokoaa palapeliä? Käydä ihmisen vessatauon aikana kävelemässä ympäri pöytää ja heittelemässä paloja ympäri huonetta. Parhaimmassa tapauksessa piilottaa suurin osa ties minne. Sitten voisin kiivetä jonnekin korkealle ylpeänä katsomaan, kuinka sain ihmiselle kehittävämpää tekemistä, kuten kiroilu ja palojen etsiminen. 

Olisin notkea. Pystyisin taittumaan lähes mihin asentoihin vaan. Pystyisin jopa nukahtamaan niihin asentoihin. Voi niitä unenlahjoja! Saisin taivutettua jalkani niskan taakse ja ylettyisin nuolemaan omaa p...

Ei ei ei! Ihminen on ihan hyvä. 

perjantai 27. lokakuuta 2017

Kolmas

Avaan pussin, jonka juuri kävin ostamassa lähikaupasta. Kyljessä lukee "Lihapullat". Huoneeseen leviää vastenmielinen haju, jossa ei tuoksu kyllä yhtään liha, eikä pulla. Nuuskuttelen silti pakkomielteisesti, onhan tämä lapsuuteni suurinta herkkua. Kylmänä suoraan pussista. Miten nämä silloin tuoksuivat niin hyvälle, mummolalle.

Olen kuin transsissa, pitelen pussia vasemmassa kädessäni, nenäni pussinsuulla ja katseeni lasipurkissa, johon on tungettu jouluvaloja. Sinisiä, punaisia, vihreitä ja pinkkejä. Hyi! Kuka muka haluaa pinkkejä jouluvaloja? En ainakaan minä, mutta silti niitä on purkissa. Välttelen niitä katseellani ja yritän pyydystää lähinnä vain vihreitä. Tyydyn poistamaan silmälasini ja koko purkki näyttää yhdeltä isolta ilotulitteelta. Ei terävää pinkkiä. Hienoa.

Oikea käteni hamuilee nenää. Sormi sieraimeen ja pyöräytys. Teen sitä koko ajan. Olen varma, että nenäni on iso siksi, että olen venytellyt sitä. En saa räkäpalloa kiinni, joten niiskautan. Se jumittuu johonkin syövereihin ja tuntuu, etten saa henkeä. Yritän hengittää suun kautta. Tuntuu niin kuin olisi vauva, joka opettelee ensimmäistä kertaa syömään itse. Ilma menee johonkin ihan muualle kuin keuhkoihin. Miksi koskaan edes aloin ajatella sitä räkäpalloa? Jos en ajattelisi, osaisin hengittää. Lasken lihapullapussin lattialle ja ojennan vasemman käteni sivulle. Sormeni osuvat nenäsuihkepulloon. Tuon sen nenälleni ja suihkautan. Kerran kumpaankin. Niiskautan ja olen taas elossa.

Otan nipistysotteella lihapullan pussista, sen tarkemmin ajattelematta asiaa, ja laitan suuhuni. Mummolassa oli aina lämmin.

torstai 19. lokakuuta 2017

Toinen

Sade kehtoa keinuttaa, antaa lapsen nukahtaa. 
Yksin kylmään sateeseen, pylväshaavan katveeseen. 
Pimeä syliinsä ottaa, tämän lapsen, joka kantaa, 
harteillansa suurta voimaa, kuoleman karheaa viittaa.

Sitä odottaa kuukausia ja toivoo, että muuttuisi. Pääsisi irti siitä kaikesta paskasta, millä elämä on sivaltanut kerran, jos toisenkin. Arpia on, ne arviksi jää. Sitä kokee kaipuuta, haluaisi uskoa ja toivoa, rakastaa. Sitä vain odottaa, että huomenna kaikki olisi toisin ja odotus palkittaisiin. Pitkän rämeikön jälkeen löytyisi suora pehmeä pururata, jota kestäisi kävellä verisillä kantapäillä. Niillä kantapäillä, joiden kautta on tullut opittua yhtä sun toista ja toisaalta taas toistettua samat virheet aivan liian monta kertaa.

Viimeisin virhe on juuri tapahtunut. En halunnut satuttaa, en rikkoa mitään. Miten voisin, olinhan äiti? Olinko? Vai vain pelkkä varjo sellaisesta? Liikaa kysymyksiä, en enää jaksa. Ei ole vastauksia, eikä enää vastauksiin kysymyksiä. Kävelen vain pois. Niin kauas pois kuin jalkani kantavat. Kuulen edelleen itkun. Ehkä se on omani. Ehkä se on tuuli tai sade. Kaadun vatsalleni, painan pääni märkään ruohikkoon. Haistan elämän. Ironista.

Vedän syvään henkeä, se korisee, mutta en tunne mitään. Tiedän se on tässä. Päätepysäkki. Se pysäkki, josta kukaan ei enää pelasta. En edes haluaisi. Ei minulla olisi siihen oikeutta. Ei enää.

En halunnut menettää,
en ketään enää myrkyttää. 

torstai 3. elokuuta 2017

Ensimmäinen

Minulla on punaista ja keltaista. Kauniita värejä. Niistä saa positiivista energiaa. Jos jokin saa minut näkemään punaista, tiedän, että ihan pian saan rauhoittavan ja olo helpottuu. Jos näen keltaista, on joko syksy tai pääsiäinen. Saan sieniä tai munaa.

Sekoitan punaisen ja keltaisen. Leikittelen, hämmennän hännälläni, kunnes marmoripinnasta tulee tasainen. Minulla on kahden värin sijasta yksi. Jos näen oranssia, minulla on porkkanalaatikkoa ja hyvä näkö.

Joulu on kohta täällä.