Avaan pussin, jonka juuri kävin ostamassa lähikaupasta. Kyljessä lukee "Lihapullat". Huoneeseen leviää vastenmielinen haju, jossa ei tuoksu kyllä yhtään liha, eikä pulla. Nuuskuttelen silti pakkomielteisesti, onhan tämä lapsuuteni suurinta herkkua. Kylmänä suoraan pussista. Miten nämä silloin tuoksuivat niin hyvälle, mummolalle.
Olen kuin transsissa, pitelen pussia vasemmassa kädessäni, nenäni pussinsuulla ja katseeni lasipurkissa, johon on tungettu jouluvaloja. Sinisiä, punaisia, vihreitä ja pinkkejä. Hyi! Kuka muka haluaa pinkkejä jouluvaloja? En ainakaan minä, mutta silti niitä on purkissa. Välttelen niitä katseellani ja yritän pyydystää lähinnä vain vihreitä. Tyydyn poistamaan silmälasini ja koko purkki näyttää yhdeltä isolta ilotulitteelta. Ei terävää pinkkiä. Hienoa.
Oikea käteni hamuilee nenää. Sormi sieraimeen ja pyöräytys. Teen sitä koko ajan. Olen varma, että nenäni on iso siksi, että olen venytellyt sitä. En saa räkäpalloa kiinni, joten niiskautan. Se jumittuu johonkin syövereihin ja tuntuu, etten saa henkeä. Yritän hengittää suun kautta. Tuntuu niin kuin olisi vauva, joka opettelee ensimmäistä kertaa syömään itse. Ilma menee johonkin ihan muualle kuin keuhkoihin. Miksi koskaan edes aloin ajatella sitä räkäpalloa? Jos en ajattelisi, osaisin hengittää. Lasken lihapullapussin lattialle ja ojennan vasemman käteni sivulle. Sormeni osuvat nenäsuihkepulloon. Tuon sen nenälleni ja suihkautan. Kerran kumpaankin. Niiskautan ja olen taas elossa.
Otan nipistysotteella lihapullan pussista, sen tarkemmin ajattelematta asiaa, ja laitan suuhuni. Mummolassa oli aina lämmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti